Perjantai

Useamman tunnin ajomatka ja Oulu avautuu silmien edessä. Taitaa olla siis se kerta edessä taas, kun olen jaksanut etelästä tulla Hässäkkäpäiville. Miksei sinne jopa tulisi, kun tuttujen ja turvallisten nimien lisäksi paikalla olisi muutamia uusiakin tuttavuuksia. Ja kyllähän sitä nyt jaksoi tänne tulla nauttimaan perjantaiksi sateesta, kun ei vuonna 2013 hässäköity laisinkaan.

Vastoin kaikkia odotuksia seurueemme olikin jo paikalla ennen kuin festien ensimmäinenkään sointu oli ehtinyt kaikua. Tosin Mofetronin jätin välistä kun jo pelkästään bändin hassu nimi ei herätellyt mielenkiintoa ja pari kokemaani välähdystä itse keikasta eivät myöskään houkutelleet katsomaan sen enempää. Noituus sen sijaan oli saanut kunnian korkata päälava, ja Noituushan nyt oli Noituus! Sen sijaan isompaa yllätystä tarjosi Dead End Story, jonka levytyksistä en ole koskaan saanut kaikkea sitä irti mitä olen niiltä hakenut, mutta keikalla bändillä oli aivan loistava meininki. Yleisöä ei toki mahdottomasti ollut ja ihan ensimmäiseksi esiintyvillä bändeillä yleensä onkin epäkiitollinen asema soitella harvalukuisille massoille. Mutta ei se haitannut, kun soitto toimi! Setin päätteeksi tuli vielä Leatherface-coveri Springtime, jonka Dead End Story oli tulkinnut itselleen ominaisemmin; alkuperäistä suoremmin ja kevyemmin, mutta kuitenkin varsin väkevästi.

Lebakko oli seuraavaksi päälavalla. Se muuten oli vähän hassua, miten bändi laulaa Jäätelökesästä samalla kuin taivaalta sataa vettä kuin kenen-tahansa-rektaalista-sitä-nyt-haluatte-ripottelevankaan. Tosin ei se biisikään suoraan kertonut jäätelön syömisestä. Pidän tätä bändiä kyllä nerokkaana! Sounditkin olivat hyvät! Bändin edustajan mukaan ne olivat liiankin hyvin kun yleisössä oli mahdollista huomata soittovirheet helpommin, heh. Sitten pari ukkoa vaihtui lavalta ja 50 % samoista miehistä koostuva Kaupungin Valot pääsi soittamaan. Näinpäs bändin sitten toista kertaa viikon sisään, ja kummallakin keikalla satoi vettä. LPR-bändien välissä soitti paikallinen Arson Under the Sea, joka oli tainnut tulla kehiin paikkauksena ja jonka keikkaa odotin ihan kiinnostuneena. En sitten nähnyt bändistä sekuntiakaan ja kuulemanikin pätkät olivat pätkiä vain. Epäilen että olisin saattanut pitääkin bändistä kuvausten ja netissä kuulemani matskun perusteella, mutta ilmeisesti nyt ei ollut aika sille. Aivoni eivät kyenneet käsittelemään nyt sludgea.

Olikohan se seuraava tärppi Foreseen? Taisi olla. Olen nähnyt bändiltä sen verran monta keikkaa etten osaa oikein sanoa miten tämä eroaisi niistä muista kuin että Foreseen oli nyt ensimmäistä kertaa Oulussa soittamassa ja että tunnelma oli  varmaan jo siitä syystä Ykän pubissa kohdillaan. Soitto on tällä bändillä aina yhtä skarppia ja meno antaumuksellista muiltakin osin, ja eiköhän tässä voida aika turvallisesti huudella, että bändin LP tulee olemaan aivan saatanan hyvä ja on vain hyvä, että bändillä on tätä nykyä yleisöä laajemmallakin pohjalla kuin vain hardcore-hardcore-ympyröissä. Ajattelin, että Radiopuhelimet saa soittaa kyllä aika kovan keikan jos se mielii olla Foreseenin esitystä kovempi. Tätä kirjoittaessa en kuitenkaan tiedä, kumpi sitten olikaan se kovempi luu, kun Radiopuhelimetkin soitti todella hyvän keikan. Sen jälkeen Tryer sai kilpailla yleisön huomiosta futispelin kanssa, ja jossakin vaiheessa puolet baarista katseli keikkaa ja toiset puolet peliä. Vauhtia ja dramatiikkaa piisasi molemmilla.

Summataanpa perjantai. Tänä päivänä tuli nähtyä monia hyviä keikkoja, mutta olin kuitenkin hieman pettynyt itseeni; jätin itselleni tuntemattomat nimet kokonaan tsekkaamatta ja katselinkin keikkoja vain tutuilta ja turvallisilta bändeiltä. Ok, Dead End Storyn näin ensimmäistä kertaa keikalla mutta tiesin millaista musiikkia bändi soittaa, joten jännittävät makukarnevaalit jäivät sitten lauantaille. Makukarnevaaleista puheen ollen, jäi itse festivaalialueella syöminen tähän ainoaan päivään, kun oliiviöljyssä lilluvia spydärinaineksia ei viitsinyt popsia toista päivää putkeen.

Lauantai

Ihmisellä ei ole kai paljoakaan järkevämpää tekemistä kuin saapua pelipaikoille jo ensimmäisen bändin aikana, joka oli Visto. Hienosti yhdisteltiin hardcorea ja oululaisen mölyrokin perinteitä, joista saatiin aivan hyvin toimiva ja lupaavalta vaikutta sekoitus jolla oli ihan oma soundinsta. Ja kun aprikoin että Vistohan voisi kuulostaa äänitteeltäkin aivan kelvolliselta, tulikin lavalta ilmoitusta että kasetteja saa käydä ostamassa. Kyllä sir. Harmi vaan että aika usein nämä isommalle yleisölle tuntemattomat ja paikalliset bändit sijoitetaan ihan soittoaikataulujen kärkeen, jolloin niitä varten pitää erikseen tulla paikalle. Olisikohan tilanne toinen, jos näitä bändejä sijoitettaisiin sikin sokin aikataulua sinne sun tänne, niin ehkä bändit saavat helpommin uusia ystäviä? Vai nähtäisiinkö nämä bändit vain taukoina jolloin voi käydä kiskomassa kaljaa jossain muualla kuin lavan edessä? Ehkä, en tiedä?

Vendidan, Haapojan ja ruotsalaisen Sista Försöketin jouduin skippaamaan, mutta helsinkiläinen Cold Institution se vasta onkin jännittävä bändi. Yhtyehän on post-punk-bändi, jolla on kaksi bassoa eikä kitaraa lainkaan. Ennen kuin kukaan viisastelija menee sanomaan bändiä miksikään erikoisuudentavoitteluksi, niin mainittakoon että suomalaisen post-punkin historiassa on ollut kitaratontakin post-punkkia, vaikkakin kahden basson sellainen taitaa olla ainakin Suomen mittakaavassa uutta. Mielestäni Cold Institution on todella kiinnostava yhtye ja pidän bändin seiskatuumaisestakin kovasti, mutta ehkäpä nyt bändi oli niin väärässä paikassa synkän ja raskaan musiikkinsa kanssa. Ehkä yhtyeen sijoittaminen sisätiloihin olisi oikeasti luonut sellaisia mielikuvia että seiniä oikeasti romahtaa päälle, siinä missä auringonpaisteen takia mieli teki lähinnä jäätelöä. Jota olisi saanut viereisestä Teboilista, mutten mennyt hakemaan.

Kun seinien romahtamisesta puhutaan, niin eräänlaista romahdusmusiikkia soitti niinikään helsinkiläinen Uhrit, tosin tämän bändin muoto oli kallellaan d-beatiin ja crustiin. Uhrien seiskatuumainen on ollut itselläni aika useinkin soitossa, jonka ralleja kuultiin tälläkin keikalla ja niiden lisäksi vielä liuta muita vähintään samantasoisia esityksiä. No, kummahan se olisi jos bändin keikkasetti olisi vain neljän biisin mittainen. Olin tätä ennen nähnyt bändin kerran keikalla ja siitäkin oli kulunut vuosi. En ole ihan varma miten Uhrien keikkasetti on sen jälkeen elänyt, mutta nyt tuntui soitossa olevan enemmän varmuutta ja biisimateriaali vaikutti aiempaa kiinnostavammalta. Kuten olen tämän samaisen julkaisun sivuilla hehkuttanut sitä seiskatuumaista, niin yhtä hyvin hehkuttaisin bändin livemeininkejäkin vaikkei niissä sinänsä mitään ihmeellistä olekaan. Lisäksi tätä bändiä on sattuneesta syystä nähty keikoilla melko harvoin, mutta odotan kyllä jo seuraavaa vetoa.

Olin ottanut Hässäkkäpäivieni yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi tsekata ainakin yhden ruotsibändin Rövsvettin lisäksi. Rövsvett tietty perui ja äkkiä huomasinkin että pääsen tavoitteeseeni vain jos katson Fru Dörrin. Eipä jäänyt epäselväksi mikä bändi oli lavalla univormuista ja taustalakanasta päätellen, eikä siitäkään ollut epäselvyyttä etteikö varsin naisvoittoisella bändillä olisi ollut kivaa soittaessaan. Mutta en minä siltikään saanut siitä mitään irti. Toista oli, kun vuosikausia arvostamani The Carnival osui okulaarieni eteen vasta ensimmäistä kertaa. Miten tässä nyt näin on käynyt? No, joka tapauksessa olihan se nyt tasan yhtä hekumallista katsottavaa kuin irvokkaimmissa painajaisissanikin. Nähtiin tässä alkaneen kesän kunniaksi myös kainuulaista mieskauneuttakin. Voisin arvata ettei tämä irstailu valitettavasti ole ihan jokakeikkainen tapahtuma The Carnivalin konserteissa, mutta jo ihan musiikillisista syistä pidin keikasta kovasti. Olihan siellä vähän vanhempaakin matskua keikkasetissä.

Hyviksi bändeiksi jo aiemminkin havaitsemani Remissions ja Ills piti jättää välistä kun eihän sitä pieni ihminen vaan pysty kaikkea katsomaan, mutta samalla meni osa Terveiden Käsien keikastakin ohi. Itse asiassa minulta meni melkeinpä koko keikka ohi, kun ei tätä kirjoittaessa tunnu siltä että olisin ollut katsomassa Terveitä Käsiä – bändiä joka mullisti käsitykseni musiikista tai ylipäätään mistään muustakaan. Kumma juttu. Speedtrap ilmaantui Hässäkkäpäivien ohjelmaan paikkaukseksi, mutta oli kyllä hyvä paikkaus. Sisätiloihin sijoitettu Speedtrap täytti tuvan heiluvista nyrkeistä ja hikisistä ihmisistä. Melkoista kaahaamista ja paahtamista sata lasissa, ja aivan hyvin osaa nykyinen kokoonpano (rumpali pois, basisti tilalle, uusi mies nelikieliseen) sen mitä aiempikin. Lopputuloksena oli yksi viikonlopun hurjimmista keikoist. Mietin keikan aikana toki vähän sitäkin miten Speedtrapin kaltaisen hevibändin buukkaaminen Hässäkkäpäivien kaltaisille selvästi punk-orientoituneemmille kekkereille olisi otettu vastaan vaikkapa muutamaa vuotta aiemmin. Olisiko vastaanotto ollut yhtä innostunutta kuin mitä se nyt oli? Vastaanotto oli nyt kuitenkin vilpittömän innostunutta ja osoitti sen että tämänkaltaisia tapauksia jotka kiertävät Tuskan kaltaisten megafestien ja Hässäkkäpäivien kaltaisten DIY-kemujen välillä mahtuisi Suomen bändikartalle enemmänkin. Paikka toki oli pieni, ahdas ja siten nopeasti hikinenkin, ja tämä ahtaus olikin osa keikan viehätystä. Olisi toisaalta ollut mielenkiintoista nähdä miten tämä olisi toiminut isolla lavalla, sillä Speedtrap olisi epäilemättä synnyttänyt melkoisen härdellin sinnekin… mutta olisiko fiilis kärsinyt.

Kun hyvistä livebändeistä puhutaan, niin Maailmanlopusta olisi teille sellainen. Tämän poppoon keikoilla on lähestulkoon aina hyvin kreisi meininki. Saman tiesivät varmaan monet muutkin, joten päätin jäädä ulkopuolelle näkemään niitä tuttuja joita ei etelässä ihan niin usein näe ja onhan allekirjoittanut nähnyt Maailmanlopun jo “muutaman” kerran. Jäin kyttäämään josko Snuff aloittaisi, “Somehow” ja “Not Listening” mielessä. Snuffia odotin vesi kielellä, onhan bändin varhaistuotanto varsinkin hyvää melodista punk rockia. Tosin tuo tuotanto on sijoittunut 80- ja 90-lukujen taitteeseen, josta nyt on jo tovi kulunut, ja itselleni tulikin täytenä yllätyksenä se miten paljon tähän bändiin liittyy torvia, urkuja ja ska-hassuttelua. Tämä bändi jonka piti mielikuvissani olla lähempänä Leatherfacea kuin NOFX:ää ei siis ollut se ihan oma kuppini teetä. Sen siitä saa kun on naiivi, mutta vaikka alueen takaosa oliskin täynnä hapankorppukerhon jäseniä, niin aina tällaisten bändien keikoilla on ihmisiä joille lavalla esiintyvä bändi on jotakuinkin parasta ikinä. Ihmisillä oli hauskaa, mikä lienee tärkeintä. Kivaa oli kaiketi sisällä vielä Snuffin jälkeenkin, mutta peliväsymys vei voiton jolloin nyt jäi Sur-Rur välistä.

Mitähän näistä kemuista sitten kollektiivisesti sanoisi? Sunnuntaina oli aika totaalisen rättiväsynyt olo kun vasta kahdeksan maissa pääsi Tampereelle (osanottoni helsinkiläisille) ja sen jälkeen ei kiinnostanutkaan mikään muu kuin sipsinsyönti. Henkiseltä puolelta tulikin sitten täysinäiseksi, minkä takia ei livemusiikkia jaksannutkaan ainakaan pariin iltaan kuunnella. Tähän kun yhdistetään se, että Hässäkkäpäivät oli varsin mallikkaasti ja kivuttomasti sujunut tapahtuma, niin pitää vaan toivoa ettei toista välivuotta tule, tai ainakaan ensi vuodelle.